Jean-Dominique Baubyn Perhonen lasikuvussa-teos on hänen elämäkertansa suuresta muutoksesta, joka hänelle tapahtui vuonna 1995. Lehtimies Bauby halvaantui kokonaan jääden omien ajatustensa vangiksi. Hän kirjoitti tämän kirjan yhdessä Claude Mendibin kanssa ja tuloksena syntyi kirjain kirjaimelta totuudenmukainen, elämänhaluinen teos mieleensä vangitusta miehestä. Ranskankielinen alkuteos Le scaphandre et le papillon ilmestyi vuonna 1997. Suomeksi teos ilmestyi samaisena vuonna WSOY:n kustantamana. Teoksen on suomentanut Anu Partanen ja Ville Keynäs.
Elle-lehden toimittaja koki elämänsä mullistuksen vuonna 1995, kun hänen elämänsä pysähtyi. Jean-Dominique aikoi viettää mukavan, tavallisen viikonlopun poikansa Theophilen kanssa, mutta saatuaan kohtauksen hänen elämänsä käänsi suuntaa kertaheitolla peruuttamattomasti. Hän sai aivohalvauksen, josta kuitenkin selvisi hengissä. Tästä käytetään nimitystä locked-in syndrome; Jean-Dominique halvaantui päästä jalkoihin, mutta järki jäi tallelle. Hänet oli tavallaan suljettu itsenä sisään, ajatustensa vangiksi, sillä hän pystyi kommunikoimaan ainoastaan räpäyttämällä vasenta silmäluomeaan. Silmäluomen räpäyttäminen oli kallisarvoinen mahdollisuus keskustella ihmisten kanssa.
Jean-Dominique joutui kehittelemään itselleen uuden tavan puhua ja viestiä ihmisten kanssa. Apunaan hän käytti aakkosia, joiden jokainen kirjain on luokiteltu sen mukaan, kuinka usein se esiintyy ranskankielessä. Tämän uudelleenluokittelun tarkoituksena oli helpottaa kaikkien niiden työtä, jotka halusivat kommunikoida hänen kanssaan. Aakkoset lueteltiin hänelle häntä varta vasten kehitetyssä ESA-järjestyksessä, jolloin Jean-Dominique pysäytti aina keskustelukumppaninsa tietyn kirjaimen kohdalle silmäänsä räpäyttämällä, ja kirjuri tiesi laittaa kirjaimen muistiin. Sama toistettiin uudelleen ja uudelleen, jotta saatiin muodostettua kokonaisia sanoja ja pitkiä lauseita, tekstipätkiä.
Baubyn kommunikointi oli vaivalloista ja aikaavievää, sillä kirjaimia luetellessa sattui helposti virheitä. Ihmiset olivat erilaisia; jotkut yrittivät arvailla sanoja liian hätäisesti, innostuivat niin, että jättivät arvauksensa varmistamatta, jolloin ei päästy Baubyn haluamaan tulokseen. Toiset taas kärsivällisesti kirjoittivat kiltisti kaiken ylös, eivätkä edes yrittäneet arvata, mitä kirjaimista saattaisi muodostua. Baubyn kehittämä "aakkoskieli" mahdollisti puhumisen toisten kanssa, mutta kaikki eivät edes olleet tarpeeksi tarmokkaita vaivautumaan niin aikaavievään puuhaan. Lisäksi vaikka tämä koodi puhumiselle oli olemassa, vain puheterapeutti ja osa sairaalan henkilökunnasta käyttivät sitä. Jean-Dominique yritti kommunikoida myös käyttäen apunaan vähäisiä ilmeitä, silmäniskuja ja vaivalloisia, miltei huomaamattomia päänpudistuksia, jos hän halusi jotakin.
Halvaantumisen myötä Jean-Dominiquen elämä ja aika kuluivat sairaalassa rutiinien mukaisesti. Pyörätuoliin joutunut Bauby ei kyennyt tekemään mitään itse, ja sen lisäksi, että hän oli halvaantunut, oli hän myös mykkä, puolikuuro ja ennen kaikkea karkoitettu maailmasta, josta hän ennen niin nautti. Halvaantuneelta perheenisältä oli riistetty kaikki nautinnot, hän ei pystynyt edes halaamaan lapsiaan saati sitten vaihtamaan päivän kuulumisia heidän kanssaan puhelimessa. Hänellä ei ollut elämässään enää kuin vaimo, lapset ja puheterapia- sekä omien ajatustensa täyttämä yksinäisyys. Hänet oli pysyvästi suljettu näkymättömään sukelluspukuun.
Bauby eli usein muistoissaan, hän muisteli mitä hänen elämässään oli tapahtunut, palasi mukaviin ja raskaisiinkin vaiheisiin. Hän matkasi paljon myös unissa, unelmissa ja kuvitelmissa, mutta ennen kaikkea omassa hiljaisuudessaan. Hänestä tuli ajattelemisen mestari, sillä mitään muutakaan hän ei kyennyt tekemään omatoimisesti. Vuosien varrella Baubyn mieleen oli varastoitunut kuvia, tuoksuja ja aistimuksia, joiden avulla hän pystyi lähtemään muualle vaeltelemalla mielessään. Mikäli hän halusi nautiskella, oli hänen turvauduttuva eläviin muistoihin hajuista ja mauista. Baubyn mielikuvituksellinen, harhaileva mieli suunnitteli ajankuluksi romaaneja, matkoja, näytelmiä ja jopa ruokareseptejä.
Ollessaan halvaantunut Bauby eli suurimmaksi osaksi ajastaan menneisyydessä sekä haaveili erilaisesta tulevaisuudesta, muttei liiemmin ajatellut nykyhetkeä tarkemmin. Ehkä juuri se olikin hänen voimavaransa, jonka turvin hän jaksoi eteenpäin. Vaikka hän joutui luopumaan työstään mainostoimistossa, etääntyi vaimostaan ja lapsistaan heikon kommunikointikykynsä vuoksi ja menetti periaatteessa kaiken elämässään, hän osoitti suurta sinnikkyyttä ja rohkeutta kertomalla tarinansa muille. Vaikka välillä hänestä tuntuikin, että hän pystyi vain katselemaan elämäänsä itse siihen osallistumatta, vastoinkäymiset vain vahvistivat hänen luonteenlujuuttaan ja lannistamatonta elämänhaluaan.
"Olen ruumiini vanki, ajatukset ja mielikuvat liitävät kuin perhonen sukelluspuvun lasikuvun sisässä"
-Jean-Dominique Bauby
perjantai 12. marraskuuta 2010
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Toivo paremmasta
Luin juuri sellaisen kirjan, johon en yleensä tarttuisi. Olin kuitenkin kuullut jo muutamilta ihmisiltä, kuinka teos oli heitä koskettanut, joten päätin kokeilla olisiko sillä samanlainen vaikutus minuun. Ja olihan sillä.
Khaled Hosseinin totuudenmukainen ja säkenöivä teos Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo kahden naisen elämästä, rankasta kohtalosta ja heidän välilleen syntyvästä tiukasta ystävyydestä Afganistanissa, jossa pauhaa ihmisiä julmasti surmaavat sodat.
Teos antaa tarkan kuvan siitä, miten naisia oikeasti kohdellaan ja miten paljon heitä halveksitaan maassa, jossa miehet ovat vallalla.
Mariam on koko elämänsä joutunut sietämään kurjuutta, mutta se on vain alkua. Mariam naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle miehelle hänen ollessaan vain 15-vuotias. Alussa elämä tuntuu toiveikkaalta, mutta kun Mariam saa kestettäväkseen miehensä Rashidin solvaukset, nöyryytykset ja väkivallan, hän huomaa miten toiveet onnellisesta elämästä ja avioliitosta valuvat kuin hiekka sormien välistä.
Rashid nai kaksi vuosikymmentä myöhemmin toisen vaimonsa, Lailan, 14-vuotiaan kauniin tytön, joka menetti vanhempansa pommi-iskussa, Kabulissa riehuvassa taistelussa. Sota ja Rashid murskaavat nuoren Lailan haaveet tulevaisuudesta, sillä Laila joutuu erilleen ensirakkaudestaan, Tariqista, joka lähti sotaa pakoon. Mariam suhtautuu Lailaan aluksi melko välinpitämättömästi, mutta pian afganistanilaisnaiset turvautuvat toisiinsa sodan, talibanien hirmuhallinnon sekä väkivaltaisen aviomiehen uhatessa ja määrätessä heidän kohtalostaan. Mariamin ja Lailan välille muodostuu ajan mittaan niin vankka side, jonka turvin he kykenevät kokoamaan viimeisetkin voiman rippeensä tavoitellaakseen vapautta ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Kirjan päähenkilöt olivat toisaalta hyvin erilaisia, lähinnä taustojensa perusteella, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Mariam vietti koko lapsuutensa äitinsä kanssa kahdestaan hänen isänsä hylättyä heidät. Mariam ei hirveästi saanut osakseen rakkautta eikä tuntenut olevansa haluttu, nimittihän hänen äitinsäkin omaa tytärtään haramiksi, äpäräksi. Mariam menetti äitinsä, joka teki itsemurhan hirttäytymällä oman pihansa puuhun, lapsensa silmien alla. Laila taas sai viettää hyvin onnellisen lapsuuden perheessä, jossa isä oli koko ajan läsnä muiden perheenjäsenten lisäksi. Kuitenkin vanhempien kuoltua hän joutui jättämään hyvästit kaikelle hyvälle ja kohtaamaan uuden, kurjan elämänsä. Näinkin erilaisista lähtökohdista tulevat naiset joutuivat alistumaan samalle kohtalolle.
Tuhat loistavaa aurinkoa sai minut oikeastikin ajattelemaan afganistanilaisnaisten kovaa elämää, jota miehet ja sota hallitsevat. Hyvän kirjan ominaisuus onkin juuri se, että se pistää ajattelemaan. Enkä edes muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi saanut aikaan kylmiä väreitä viimeisiä sivuja lukiessani; teoksen loppuratkaisu oli hyvin kosketteva. Onneksi tajusin tarttua tähän kirjaan, sillä vaikka luin sen muutama päivä sitten, se saa silti ajattelemaan vieläkin, miten erilaisia- jopa kauhistuttavia piirteitä joissakin kulttuureissa voikaan olla.
"Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katoilla himertävät, tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa kätkeytyvät."
Khaled Hosseinin totuudenmukainen ja säkenöivä teos Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo kahden naisen elämästä, rankasta kohtalosta ja heidän välilleen syntyvästä tiukasta ystävyydestä Afganistanissa, jossa pauhaa ihmisiä julmasti surmaavat sodat.
Teos antaa tarkan kuvan siitä, miten naisia oikeasti kohdellaan ja miten paljon heitä halveksitaan maassa, jossa miehet ovat vallalla.
Mariam on koko elämänsä joutunut sietämään kurjuutta, mutta se on vain alkua. Mariam naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle miehelle hänen ollessaan vain 15-vuotias. Alussa elämä tuntuu toiveikkaalta, mutta kun Mariam saa kestettäväkseen miehensä Rashidin solvaukset, nöyryytykset ja väkivallan, hän huomaa miten toiveet onnellisesta elämästä ja avioliitosta valuvat kuin hiekka sormien välistä.
Rashid nai kaksi vuosikymmentä myöhemmin toisen vaimonsa, Lailan, 14-vuotiaan kauniin tytön, joka menetti vanhempansa pommi-iskussa, Kabulissa riehuvassa taistelussa. Sota ja Rashid murskaavat nuoren Lailan haaveet tulevaisuudesta, sillä Laila joutuu erilleen ensirakkaudestaan, Tariqista, joka lähti sotaa pakoon. Mariam suhtautuu Lailaan aluksi melko välinpitämättömästi, mutta pian afganistanilaisnaiset turvautuvat toisiinsa sodan, talibanien hirmuhallinnon sekä väkivaltaisen aviomiehen uhatessa ja määrätessä heidän kohtalostaan. Mariamin ja Lailan välille muodostuu ajan mittaan niin vankka side, jonka turvin he kykenevät kokoamaan viimeisetkin voiman rippeensä tavoitellaakseen vapautta ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Kirjan päähenkilöt olivat toisaalta hyvin erilaisia, lähinnä taustojensa perusteella, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Mariam vietti koko lapsuutensa äitinsä kanssa kahdestaan hänen isänsä hylättyä heidät. Mariam ei hirveästi saanut osakseen rakkautta eikä tuntenut olevansa haluttu, nimittihän hänen äitinsäkin omaa tytärtään haramiksi, äpäräksi. Mariam menetti äitinsä, joka teki itsemurhan hirttäytymällä oman pihansa puuhun, lapsensa silmien alla. Laila taas sai viettää hyvin onnellisen lapsuuden perheessä, jossa isä oli koko ajan läsnä muiden perheenjäsenten lisäksi. Kuitenkin vanhempien kuoltua hän joutui jättämään hyvästit kaikelle hyvälle ja kohtaamaan uuden, kurjan elämänsä. Näinkin erilaisista lähtökohdista tulevat naiset joutuivat alistumaan samalle kohtalolle.
Tuhat loistavaa aurinkoa sai minut oikeastikin ajattelemaan afganistanilaisnaisten kovaa elämää, jota miehet ja sota hallitsevat. Hyvän kirjan ominaisuus onkin juuri se, että se pistää ajattelemaan. Enkä edes muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi saanut aikaan kylmiä väreitä viimeisiä sivuja lukiessani; teoksen loppuratkaisu oli hyvin kosketteva. Onneksi tajusin tarttua tähän kirjaan, sillä vaikka luin sen muutama päivä sitten, se saa silti ajattelemaan vieläkin, miten erilaisia- jopa kauhistuttavia piirteitä joissakin kulttuureissa voikaan olla.
"Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katoilla himertävät, tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa kätkeytyvät."
torstai 22. huhtikuuta 2010
Erilainen satu Tuhkimosta
Olipa kerran hyväsydäminen, rääsyihin puettu kaunotar, Tuhkimo, ja tämän häijyäkin häijympi äitipuoli ja kaksi ilkeää sisarpuolta. He kohtelivat Tuhkimoa kaltoin, ivailivat minkä kerkesivät. Eräänä iltana komea prinssi järjesti palatsissaan suuret tanssiaiset, johon saivat kutsun valtakunnan kaikki neidot, mukaanlukien Tuhkimosta piittaamattomat sisarpuolet.
Niin sisarpuolet lähtivät tanssiaisiin jättäen Tuhkimon hoitamaan likaiset kotityöt -niin kuin heillä oli tapana. Tuhkimo sai vain haaveilla tuollaisista suurenmoisista tanssiaisista. Onnettoman Tuhkimon itkiessä surkeaa kohtaloaan vanha haltiatar ilmestyi kuin tyhjästä. Haltiatar taikoi Tuhkimolle upean tanssiaispuvun ja kauniit hevosvaunut, nyt Tuhkimokin oli valmis elämänsä tanssiaisiin. Haltiatar kertoi huolellisesti taian haihtuvan kellon kumahtaessa tasan kaksitoista, jota ennen Tuhkimon pitäisi rientää juhlista pois.
Tanssiaisissa prinssi huomasi Tuhkimon säteilevän kauneuden ja ihastui tähän kyseiseen neitoon oitis. Tuhkimo vietti koko illan prinssin kanssa ja oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Aika kului ja kului eikä prinssin komeuteen ja herrasmiemäisyyteen keskittynyt Tuhkimo huomannut, miten kellon viisarit etenivät pelottavaa vauhtia kohti keskiyötä. Äkkiä Tuhkimo havahtui kellon lyödessä kaksitoista ja haltiattaren sanat muistuivat hänen mieleensä. Hän hätääntyi, kun tunsi, miten taika alkoi hellittää. Tuhkimo yritti rientää pois prinssin luota, mutta liian myöhään.
Taika oli rauennut ja nyt se alkoi näkyä Tuhkimossa; kimalteleva tanssiaismekko oli hävinnyt ja tilalle oli ilmestynyt hänen vanha, kulahtanut ryysyinen mekkonsa. Tuhkimon upeat lasikengät hävisivät kuin tuhka tuuleen, hän huomasi seisovan palatsin lattialla paljain jaloin hiukset hapsottaen. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko, varmasti koko palatsin juhlaväki näki hänet ja tuijottivat ihmeissään. Väkijoukon keskeltä esiin ilmestyivät Tuhkimon sisarpuolet. Ensin he ihmettelivät, kuinka heidän orjansa oli tanssiaisiin päässyt, mutta pian he jo nauroivat ja pilkkasivat Tuhkimoa ja hänen ryysyistä ulkomuotoaan. Tuhkimo painoi katseensa alas, kun muisti että prinssi oli aivan hänen vieressään luultavasti järkyttyneenä hänen ulkomuodostaan. Prinssi ei kuitenkaan ajatellut niin Tuhkimosta -hänen mielestään Tuhkimo oli maailman kaunein olento, mitä kuvitella saattoi. Ja niin hän myöskin kertoi Tuhkimolle, sisarpuolten pyöritellessä silmiään kateellisina.
Ja niin Prinssi ja Tuhkimo menivät naimisiin, saivat monta lasta ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti, ja mikä parasta; sisarpuolet elivät elämänsä loppuun asti vanhoinapiikoina kateudesta kihisten.
Niin sisarpuolet lähtivät tanssiaisiin jättäen Tuhkimon hoitamaan likaiset kotityöt -niin kuin heillä oli tapana. Tuhkimo sai vain haaveilla tuollaisista suurenmoisista tanssiaisista. Onnettoman Tuhkimon itkiessä surkeaa kohtaloaan vanha haltiatar ilmestyi kuin tyhjästä. Haltiatar taikoi Tuhkimolle upean tanssiaispuvun ja kauniit hevosvaunut, nyt Tuhkimokin oli valmis elämänsä tanssiaisiin. Haltiatar kertoi huolellisesti taian haihtuvan kellon kumahtaessa tasan kaksitoista, jota ennen Tuhkimon pitäisi rientää juhlista pois.
Tanssiaisissa prinssi huomasi Tuhkimon säteilevän kauneuden ja ihastui tähän kyseiseen neitoon oitis. Tuhkimo vietti koko illan prinssin kanssa ja oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Aika kului ja kului eikä prinssin komeuteen ja herrasmiemäisyyteen keskittynyt Tuhkimo huomannut, miten kellon viisarit etenivät pelottavaa vauhtia kohti keskiyötä. Äkkiä Tuhkimo havahtui kellon lyödessä kaksitoista ja haltiattaren sanat muistuivat hänen mieleensä. Hän hätääntyi, kun tunsi, miten taika alkoi hellittää. Tuhkimo yritti rientää pois prinssin luota, mutta liian myöhään.
Taika oli rauennut ja nyt se alkoi näkyä Tuhkimossa; kimalteleva tanssiaismekko oli hävinnyt ja tilalle oli ilmestynyt hänen vanha, kulahtanut ryysyinen mekkonsa. Tuhkimon upeat lasikengät hävisivät kuin tuhka tuuleen, hän huomasi seisovan palatsin lattialla paljain jaloin hiukset hapsottaen. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko, varmasti koko palatsin juhlaväki näki hänet ja tuijottivat ihmeissään. Väkijoukon keskeltä esiin ilmestyivät Tuhkimon sisarpuolet. Ensin he ihmettelivät, kuinka heidän orjansa oli tanssiaisiin päässyt, mutta pian he jo nauroivat ja pilkkasivat Tuhkimoa ja hänen ryysyistä ulkomuotoaan. Tuhkimo painoi katseensa alas, kun muisti että prinssi oli aivan hänen vieressään luultavasti järkyttyneenä hänen ulkomuodostaan. Prinssi ei kuitenkaan ajatellut niin Tuhkimosta -hänen mielestään Tuhkimo oli maailman kaunein olento, mitä kuvitella saattoi. Ja niin hän myöskin kertoi Tuhkimolle, sisarpuolten pyöritellessä silmiään kateellisina.
Ja niin Prinssi ja Tuhkimo menivät naimisiin, saivat monta lasta ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti, ja mikä parasta; sisarpuolet elivät elämänsä loppuun asti vanhoinapiikoina kateudesta kihisten.
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Minä ja kirjallisuus
Omat lukukokemukseni alkoivat muistaakseni jo varhain, ala-asteella. Tietysti juuri lukemaan oppineena lapsena en kovin vaativia opuksia lukenut. Muistan kuinka paljon pidin Taneli Kaneli- kirjoista, jotka innostivat lukemisen tielle. Vähitellen siirryin fantasian kimppuun, jota selkeästi olen lukenut eniten. Nuorempana lukukokemuksiksi kelpasivat myöskin erilaiset nuortenkirjat, Tuija Lehtisen Laura-sarja esimerkiksi.
En muista, mikä olisi ollut ensimmäinen "kunnon" romaani, jonka olen lukenut, siitä on jo niin kauan. Parhaiten kuitenkin palaa mieleen, kun aloitin nautinnollisen Harry Potter-sarjan lukemisen. En löytänyt niitä heti niiden ilmestyttyä. Sarjan ensimmäiset osat olivat löytäneet paikkansa isoveljeni kirjahyllystä. Siellä ne pölyttyivät aikansa kuluksi, sillä isoveljeni ei koskaan ole ymmärtänyt lukemisen ihanuutta. Muistan, kuinka yhtenä tylsänä päivänä menin isoveljeni unohdetulle kirjahyllylle ja sieppasin käteeni Harry Potter ja viisasten kivi- teoksen. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, miksi en ollut aiemmin lukenut kyseisiä kirjoja. Aloin tylsyyden tuskissani lukemaan ja pian huomasinkin, että sitä oli vaikea laskea käsistä. Myöhemmin veljeni suosiolla luovutti Potterit minun huostaani ja siirsin ne omaan kirjahyllyyni. Lukuintoni vain kasvoi kasvamistaan Pottereiden ansiosta.
Nyt myöhemmällä iällä olen hullaantunut rikosromaaneihin, ne jostakin syystä kiehtovat minua suuresti. Fred Vargas on yksi suunnattoman upea kirjailija, jonka tuotoksista pidän valtavasti. Pystyyn, kuolleet!, Kuriton mies nurin ja Painu tiehesi ja pysy poissa ovat, muutamia mainitakseni, ehkä parasta rikosromaanikirjallisuutta mitä tiedän. Kirjojen henkilöhahmot ovat niin erikoisia ja monimutkaisia tyyppejä, mestarillisista juonenkäänteistä puhumattakaan, että pistää ihan miettimään, mistä Vargas ne oikeasti keksiikään. Ihmettelen, että Vargasin teokset eivät ole saaneet kovinkaan suurta kuuluvuutta Suomessa. Harva tietää kyseisestä ranskalaisesta kirjailijasta melko vähän- jos edes sitäkään.
Ennen, muutama vuosi takaperin, ajattelin, että on aivan järjetöntä ja silkkaa hulluutta lukea jokin kirja useammin kuin kerran. Tapahtumathan muistaa hyvin vielä vuosienkin jälkeen. Mitä järkeä lukea jotakin, jos tietää mitä seuraavaksi tapahtuu? Nyt olen päässyt onneksi tästä ajattelutavasta eroon. Jos käsiini on eksynyt jokin suurtakin suurempi, mahtava kirja, olen saattanut lukea sen useaankin otteeseen. Kirja selvästikin avautuu joka lukukerran jälkeen aina vain enemmän ja itse kiinnittää huomiota aivan eri asioihin kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Lukeminen on aina ollut minulle hauskaa ja mieluisaa puuhaa eikä se juuri koskaan tuota vaikeuksia. Lukemisen avulla olen aina päässyt tuulettumaan ja pois tavallisesta maailmasta. Siinä todellakin hermo lepää. Ehkä, en tiedä, lukemiseni on sukuvika isäni puolelta. Ehkä lukuintoni on sieltä peräisin, jos niin voi edes sanoa. Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että olen nuoresta iästä lähtien ollut kirjojen kanssa tekemisissä, sillä pidemmän päälle siitä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä elämässäni.
Jos aikaa olisi loputtomasti, lukisin vielä luultavasti nykyistäkin enemmän. Ajan puutteen vuoksi, kuten varmasti moni siihen aina vetoaa, en yksinkertaisesti ehdi lukemaan niin paljoa mitä oikeasti haluaisin. Lukemisissani olen jämähtänyt tuttuihin ja turvallisiin fantasia- ja rikoskirjoihin, siksi haluaisinkin laajentaa lukemistani muihinkin lajeihin. Ehkä otan sen seuraavaksi tavoitteekseni, että pyrin lukemaan mahdollisimman erilaisia teoksia, poiketen tavalliselta polulta.
En muista, mikä olisi ollut ensimmäinen "kunnon" romaani, jonka olen lukenut, siitä on jo niin kauan. Parhaiten kuitenkin palaa mieleen, kun aloitin nautinnollisen Harry Potter-sarjan lukemisen. En löytänyt niitä heti niiden ilmestyttyä. Sarjan ensimmäiset osat olivat löytäneet paikkansa isoveljeni kirjahyllystä. Siellä ne pölyttyivät aikansa kuluksi, sillä isoveljeni ei koskaan ole ymmärtänyt lukemisen ihanuutta. Muistan, kuinka yhtenä tylsänä päivänä menin isoveljeni unohdetulle kirjahyllylle ja sieppasin käteeni Harry Potter ja viisasten kivi- teoksen. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, miksi en ollut aiemmin lukenut kyseisiä kirjoja. Aloin tylsyyden tuskissani lukemaan ja pian huomasinkin, että sitä oli vaikea laskea käsistä. Myöhemmin veljeni suosiolla luovutti Potterit minun huostaani ja siirsin ne omaan kirjahyllyyni. Lukuintoni vain kasvoi kasvamistaan Pottereiden ansiosta.
Nyt myöhemmällä iällä olen hullaantunut rikosromaaneihin, ne jostakin syystä kiehtovat minua suuresti. Fred Vargas on yksi suunnattoman upea kirjailija, jonka tuotoksista pidän valtavasti. Pystyyn, kuolleet!, Kuriton mies nurin ja Painu tiehesi ja pysy poissa ovat, muutamia mainitakseni, ehkä parasta rikosromaanikirjallisuutta mitä tiedän. Kirjojen henkilöhahmot ovat niin erikoisia ja monimutkaisia tyyppejä, mestarillisista juonenkäänteistä puhumattakaan, että pistää ihan miettimään, mistä Vargas ne oikeasti keksiikään. Ihmettelen, että Vargasin teokset eivät ole saaneet kovinkaan suurta kuuluvuutta Suomessa. Harva tietää kyseisestä ranskalaisesta kirjailijasta melko vähän- jos edes sitäkään.
Ennen, muutama vuosi takaperin, ajattelin, että on aivan järjetöntä ja silkkaa hulluutta lukea jokin kirja useammin kuin kerran. Tapahtumathan muistaa hyvin vielä vuosienkin jälkeen. Mitä järkeä lukea jotakin, jos tietää mitä seuraavaksi tapahtuu? Nyt olen päässyt onneksi tästä ajattelutavasta eroon. Jos käsiini on eksynyt jokin suurtakin suurempi, mahtava kirja, olen saattanut lukea sen useaankin otteeseen. Kirja selvästikin avautuu joka lukukerran jälkeen aina vain enemmän ja itse kiinnittää huomiota aivan eri asioihin kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Lukeminen on aina ollut minulle hauskaa ja mieluisaa puuhaa eikä se juuri koskaan tuota vaikeuksia. Lukemisen avulla olen aina päässyt tuulettumaan ja pois tavallisesta maailmasta. Siinä todellakin hermo lepää. Ehkä, en tiedä, lukemiseni on sukuvika isäni puolelta. Ehkä lukuintoni on sieltä peräisin, jos niin voi edes sanoa. Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että olen nuoresta iästä lähtien ollut kirjojen kanssa tekemisissä, sillä pidemmän päälle siitä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä elämässäni.
Jos aikaa olisi loputtomasti, lukisin vielä luultavasti nykyistäkin enemmän. Ajan puutteen vuoksi, kuten varmasti moni siihen aina vetoaa, en yksinkertaisesti ehdi lukemaan niin paljoa mitä oikeasti haluaisin. Lukemisissani olen jämähtänyt tuttuihin ja turvallisiin fantasia- ja rikoskirjoihin, siksi haluaisinkin laajentaa lukemistani muihinkin lajeihin. Ehkä otan sen seuraavaksi tavoitteekseni, että pyrin lukemaan mahdollisimman erilaisia teoksia, poiketen tavalliselta polulta.
Novelleja vähin sanoin
Eniten kaduttavat sanat, jotka jäävät sanomatta.
Mietin, pohdiskelin. En kuitenkaan löytänyt vastausta.
Mietin, pohdiskelin. En kuitenkaan löytänyt vastausta.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Lempikohta kirjasta
Tämän kohdan aion lukea videolle:
Louis nousi, otti kaapista viimeisen kaljan ja joi sen seisaaltaan pienin kulauksin. Häntä ei niin vain petetty. Oli hälyttävää, että hänen ajatuksensa askartelivat kotitalousasioissa. Itse asiassa hän tunsi ilmiön hyvin, se merkitsi pakenemista. Hän halusi paeta käsillä olevaa hanketta: ajatukset karkasivat ja olo oli vähän kenkku. Häntä ei huolettanut niinkään kenkäkasan ajatteleminen. Kuka tahansa voi joskus joutua ajattelemaan kenkäkasoja ohimennen, ei siitä kannata nostaa meteliä. Ei, pahinta oli, että kenkien ajatteleminen aiheutti mielihyvää.
Louis siemaisi pari kulausta olutta. Paitojakin hän oli ajatellut, vasta viikko sitten hän oli pohtinut paitojen järjestämistä. Asiat olivat rempallaan, siitä ei ollut epäilystä. Vain sellaiset, jotka eivät tiedä mitä itsellään tekisivät, miettivät vaatekaapin järjestämistä, koska eivät kykene järjestämään maailmaa. Hän laski pullon baaritasolle ja ryhtyi tutkimaan lehteä. Lopun kaiken nuo murhat olivat syynä hänen kotitalous- ja suursiivouskriisiinsä. Ei se johtunut Bismarckista. Hänellä ei ollut suurempia ongelmia Bismarckin kanssa, sillä äijä takasi leivän. Siitä ei ollut kyse.
Kyse oli noista perhanan murhista. Kahden viikon aikana kaksi naista oli murhattu, kaikki puhuivat siitä ja hänkin ajatteli murhia intensiivisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut oikeus ajatella murhattuja naisia ja heidän murhaajaansa, vaikka tosiasia oli ettei koko juttu koskenut häntä lainkaan.
Ei takkaa, ei tupaa/ Fred Vargas
Louis nousi, otti kaapista viimeisen kaljan ja joi sen seisaaltaan pienin kulauksin. Häntä ei niin vain petetty. Oli hälyttävää, että hänen ajatuksensa askartelivat kotitalousasioissa. Itse asiassa hän tunsi ilmiön hyvin, se merkitsi pakenemista. Hän halusi paeta käsillä olevaa hanketta: ajatukset karkasivat ja olo oli vähän kenkku. Häntä ei huolettanut niinkään kenkäkasan ajatteleminen. Kuka tahansa voi joskus joutua ajattelemaan kenkäkasoja ohimennen, ei siitä kannata nostaa meteliä. Ei, pahinta oli, että kenkien ajatteleminen aiheutti mielihyvää.
Louis siemaisi pari kulausta olutta. Paitojakin hän oli ajatellut, vasta viikko sitten hän oli pohtinut paitojen järjestämistä. Asiat olivat rempallaan, siitä ei ollut epäilystä. Vain sellaiset, jotka eivät tiedä mitä itsellään tekisivät, miettivät vaatekaapin järjestämistä, koska eivät kykene järjestämään maailmaa. Hän laski pullon baaritasolle ja ryhtyi tutkimaan lehteä. Lopun kaiken nuo murhat olivat syynä hänen kotitalous- ja suursiivouskriisiinsä. Ei se johtunut Bismarckista. Hänellä ei ollut suurempia ongelmia Bismarckin kanssa, sillä äijä takasi leivän. Siitä ei ollut kyse.
Kyse oli noista perhanan murhista. Kahden viikon aikana kaksi naista oli murhattu, kaikki puhuivat siitä ja hänkin ajatteli murhia intensiivisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut oikeus ajatella murhattuja naisia ja heidän murhaajaansa, vaikka tosiasia oli ettei koko juttu koskenut häntä lainkaan.
Ei takkaa, ei tupaa/ Fred Vargas
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)